Nyt kyllä jännittää. Oikeastaan pelottaa. On tasan viikko aikaa siihen hetkeen, kun lähden ensimmäistä kertaa ihan toiseen suuntaan eli tavanomaisen Aasian rundin sijaan Etelä-Amerikkaan, tarkemmin ottaen Kolumbiaan. Menomatkan bonuksena on 24h "party in the city where the heat is on" tai luultavamminkin jet lagista selviytymyspäivä Miamissa. Ohjelmassa on ainakin kuuluisan Miami Beachin tsekkausta, kierros shoppailumestoilla, elämäni ensimmäinen ravintolaburgeri ja ensi lipaisu muualla niin superkallista Ben&Jerry's jätskiä! Kolumbian päässä kone laskeutuu Cartagena de Indias -nimiseen cityyn ja sieltä jatkan seuraavana päivänä pienelle Karibianmeren saarelle Tierra Bomballe. Ja yksikkömuodossa puhun sen takia, että tälle matkalle lähtee ainoastaan me, myself and I.
Takaisin alkuun eli miksi kummassa lähden yksin Kolumbiaan keskellä helteisintä Suomen kesää? Vastaus on simppeli: koska mieleeni sattui juolahtamaan, että voisin lähteä. Koko pohdinta alkoi siitä, kun mietiskelin tulevaa kesälomaa ja sitä, miten sen käyttäisi. Tänä vuonna olen ollut sen verran onnekas, että olen saanut palkallista lomaa kokonaiset 6 viikkoa. Kaksi ekaa viikkoa meni Intian ihmemaassa, ja 2 viimeistä viikkoa on säästetty romanttiselle lomalle Singapore/Indonesia -akselilla. Väliin jäi siis kaksi viikkoa, ja mitä maksimoija haluaa niillä tehdä? Lähteä reissuun tietenkin! Matkaseura oli vähän hintsussa, joten aloin pohtimaan mikä olisi paras ratkaisu matkata yksin maailmalle. Sitten välähti: voisin lähteä vapaaehtoistyöhön! Aluksi luulin, että siihen vaadittaisiin kuukausien sitoutuminen, mikä ei tässä vaiheessa onnistuisi. Hetken Googlettelun jälkeen tiesin kuitenkin jo, että suuri osa vapaaehtoistyöstä järjestetään parin viikon rupeamina kuukausien paahtamisen sijaan. Tässä vaiheessa etsiskelin eri organisaatioiden sivuilta vaihtoehtoja päähänpiston toteuttamiseen, ja päädyin suomalaisen Allianssin sivuille. Allianssin kautta voi hakea satoihin leireihin ympäri maailman, ja muutaman päivän mietinnän jälkeen hakemus Tierra Bomban saarelle oli lähetetty. Viikon sisään sain hyväksynnän ja pääsin suunnittelemaan matkaani (jota tässä vaiheessa varjosti pelko tulivuoritoiminnan mahdollisesta jatkosta. Tulivuoret pliiiiiis älkää purkautuko!)
Kolumbian valitsin, koska halusin tietenkin johonkin erikoiseen paikkaan, minne ei muuten tulisi lähdettyä niin helposti. Etelä-Amerikka-kuume on piinannut minua jo hyvän tovin, ja nyt tuli hyvä tilaisuus lähteä sinne, kun sain ihan yksinäni päättää mihin menen. Tierra Bomba on pieni saari Cartagenan edustalla, n. 15 min laivamatkan päässä kaupungista. Saarella ei ole juurikaan turismia, ja se on vapaaehtoistyöjärjestön mukaan kaunis mutta erittäin köyhä. Tierra Bomban lähellä on tunnetummat Islas Rosarios -saaret,jotka keräävät turisteja sankoin joukoin. Kuvissa Tierra Bomba näyttää aika alkeellisilta, joten majan tähtiluokitukselta voi tuskin odottaa suuria. Aika sama, eivätpä ne ole olleet koskaan mikään suuri kriteeri allekirjoittaneen matkasuunnittelussa. Nukkua voi missä tahansa, missä voi itsensä turvallisesti yöksi kallistaa :) Tierra Bomballa näyttää olevan asfaltti tuntematon käsite, ja saarella on kuuleman mukaan yksi tietokone jossa on nettiyhteys! Se siitä naamakirjailusta...
Tierra Bomballa järjestetään tänä vuonna neljä parin viikon työrupeamaa, joista itse osallistun ensimmäiseen. Tämä on ihan ensimmäinen kerta saaren historiassa, joten aika jänniä juttuja on tulossa varmasti kaikille osapuolille. "Leirille" osallistuu n. 10 vapaaehtoista ympäri maailman (ei muita suomalaisia tähän mennessä) ja kaksi ohjaajaa. Viikolla työtä on 3h aamuisin ja 3h iltapäivisin, mutta nämä eivät varmasti ole kiveen kirjoitettuja aikatauluja. Illat ja viikonloput ovat vapaat, ja silloin ahkerille vapaaehtoisille on järjestetty aktiviteetteja ja retkiä. Itse ainakin olen ihan liekeissä retkestä Tayronan kansallispuistoon (josta myös kuva yllä) ja Cartagenan Unescon maailmanperintökohde-kaupunginosaan. Itse työ on aamupäivisin talojen kunnostusta (maalausta yms.) ja iltapäivisin englannin/maantiedon opetusta lapsille, tahi liikunta-aktiviteettien sun muiden järkkäystä. Itse ajattelin opettaa lapsille pari suomalaista perinneleikkiä 10 tikusta laudalla lähtien :)
Matkat Tierra Bomballe joudun tietenkin maksamaan itse, koska muuten koko juttu olisi tappiollinen voitollisen sijaan. Majoitus (nice house?) ja ruoka tarjotaan koko leirin ajan. Mie stressaan jo muutamista asioista ja laitoinkin mailia ohjaajille, että onko siellä saarella ruokakauppaa, vai joudunko roudaa Suomesta asti snackeja ravintovajauksen ehkäisemiseksi :) Se katukuva näytti nimittäin siltä, että mikään kauppaa muistuttavakaan ei ole itsestäänselvyys! Muutama muu huolenaihekin mielessä on, mutta eiköhän niistä kaikista selvitä. You know me, I'll manage ;)
Intia – tuo ihmeiden maa! Matka lähti käyntiin kohtalaisen lupaavissa merkeissä: useiden välilaskujen kurimuksen sijaan taskusta löytyi liput suoralle lennolle välillä Helsinki-Delhi. Lennon myöhästymistä lukuun ottamatta matka Inkkarimaahan sujui mutkitta. Intiaan saapuessamme alla oli pari tuntia koiran unta koneessa, mutta onneksi mukava taksikyyti ennalta buukattuun hotelliin olisi odottamassa. Väärin! Taksikuskia ei näkynyt mailla eikä halmeilla, joten Matkanjohtaja Helmi K. teki pikaisen päätöksen napata pre-paid taxi –kopilta uuden menopelin. Matkalla hotellille alkoi valjeta, että nyt ei oltu tultu ihan Kanariansaarille. Ensinnäkin olisi kannattanut caprien sijaan ottaa ne pitkät housut mukaan (talviöisin on Delhissä niin kylmä, että lukuisia kodittomia kuolee joka yö!) ja saman tien vaikkapa kevyt toppatakki. Mutta ei, ulkosiiderit olivat lähteneet matkaan lyhyiden housujen ja semilämpimien neuleiden kera. Ensimmäiseksi ostoslistalle tulikin intialainen pashmina jäätymiskuolemalta pelastamaan. Hotelli ”Cottage Yes Please” oli mukava, mutta huoneessa oli kohtalaisen viileä ilma. Ihan kivaa käydä suihkussa kylppärissä, jonne tulee ulkoa +10 celsiusasteista ilmaa koska ikkuna-aukossa ei ole lasia.
Ensimmäiset Delhin tunnelmat. Pic by Sini.
Ensimmäisen Intiapäivän ohjelmaan kuului palloilua hoodeilla Paharganjissa. Paharganj on se osa Delhiä, missä kaikki budjettihostellit ovat. Hintaa kohtalaisen mukavalle huoneelle kertyi muutaman euron verran per naama. Paharganjista kertoo ehkä eniten se, että matkaseuralaiset Sini ja Tiina olivat ensimmäiset päivät niin kusi sukassa, etteivät uskaltaneet kaivaa edes kameraa esiin. Kurjuutta ja roskia oli yli kaiken, mutta kerjäläisiä yllättävän vähän. Suurin osa yritti ennemminkin myydä jotakin, kuin kerjätä. Muutamalle säälittävälle tapaukselle joutui kyllä heittämään pari kolikkoa, mutta lopputuloksena ei ollut leffoista tuttu sadan muun kerjäläisen ilmestyminen paikalle vaan ilahtunut ilme ja hyvä mieli etuoikeutetulle ulkomaalaiselle. Paitsi kerran yksi spitaalisen näköinen lapsi lähti hoippuroimaan perään, ja jouduimme juoksemaan hotelliin karkuun! Kaiken kaikkiaan olin varautunut johonkin paljon pahempaan ja Delhi olikin odotuksiin verrattuna yllättävän helppo paikka aloittaa Intian matka, vaikka usein muuta kuuleekin. Ei kyllä voi ehkä herkimmille sieluille suositella. Eikä siellä kyllä ole mitään nähtävääkään. Mutta ehdottomasti jo itsessään nähtävyys, joka on nähtävä edes kerran elämässä.
Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä kohti Agraa ja maailmankuulua Taj Mahalia. Aikaisen aamuherätyksen jälkeen talsimme juna-asemalle (jonka sijaintia oli etukäteen kyselty taksilta: ”onko tuo rautatieasema? kyllä kyllä, se on se”). ”Rautatieasemalle”päästyämme huomasimme, että tämähän onkin vain metroasema ja taas oli nopeiden päätösten aika. Nappasimmekin koppimopon, jonka kyydissä puikotimme läpi aamuisen Paharganjin oikealle asemalle. Tämä kyyti jäi ehkä mieleenpainuvimmaksi Delhikokemukseksi :) Asemalle päästyämme kävi ilmi, että juna on jo pari tuntia myöhässä. Kiintoisan aamupalan jälkeen etsiydyimme oikealle laiturille odottelemaan junaa, joka loppujen lopuksi oli vieläkin lisää myöhässä. Ennen junaan pääsyä piti välttää vielä usea koijaus, johon hyväuskoisemmat saattaisivat langetakin. Mm. eräs virallisen näköinen setä tuli kysymään lippuamme ja kertomaan, että junamme on 6 h myöhässä ja lähtee aivan toiselta puolelta Delhiä. Yeah right. Intiassa täytyy tietää mitä tekee, tai koijauksen riski on suuri. Muutaman tunnin rinkat selässä seisoskelun jälkeen hyytävällä Delhin asemalla juna suvaitsi viimeinkin tulla. Kyllä olisi chai lämmittänyt mutta tässä vaiheessa ei moista ainetta uskaltanut vielä juoda :)
Hyppääminen Taj Mahalilla - check
Kaiken kaikkiaan Agraan pääsy kesti yli 5h aikataulun, ja olimmekin perillä vain vähän ennen auringonlaskua. Onneksi ehdimme Taj Mahalille ihastelemaan näkymiä. Yksi katsaus kuuluisaan pytinkiin, niin koko päivän kärsimykset olivat unohtuneet. Ja siihen vaadittiin paljon, varsinkin kun päivän ruoka oli koostunut banaaneista ja pipareista, kosh. Nousi kevyesti henkilökohtaiselle parhaat nähtävyydet – listalle ja korkealle. Tajissa oli taikaa! Jos ikinä Intiaan eksyy, niin Taj on nähtävä hinnalla millä hyvänsä.
Kolmantena päivänä oli thank god jatkolento Goan lämpöön. Koska junien aikatauluihin ei ollut selvästikään luottamista, päätimme ottaa taksikyydin Delhin lentokentälle. Taksimatka kesti n. 5h ja tuli maksamaan yhteensä 30e. Matka junalla oli parisen euroa per naama. Hermojen säästämiseksi oli kuitenkin pakko napata taksi! Intian liikenteeseen on kyllä tottumista… Ja jos on taipumusta matkapahoinvointiin, ei kannata lähteä Intian liikenteeseen. Kyyti vispaa puolelta toiselle, koska kuski ohittaa jatkuvalla syötöllä kävelijöitä, pyöräilijöitä, koppimopoja, lehmiä ja koiria, jotka kaikki iloisessa sekamelskassa painelevat pitkin Intian teitä. Eikä sekään auta pelokasta matkaajaa, kun kuski tekee ristinmerkin ennen lähtöä… Automatkan kohokohta oli, kun nähtiin alaston vanha mies taivaltamassa moottoritien viertä. Edustaa kuulemma jotakin uskonlahkoa, joka ei usko materiaan, eli näillä ihmisillä ei ole vaatteita eikä omaisuutta eivätkä he saa liikkua paikasta toiseen muuten kuin aivan luonnollisesti jalkaisin. Onneks olkoon vaan, ei mikään lämmin ilma moiselle harrasteelle. Perille päästiin kuitenkin, as usual. Lento paikallisella lentoyhtiöllä SpiceJetilla sujui mallikkaasti, vaikka halpalentoyhtiö onkin kyseessä. Ainoa seuruetta huvittanut ja kauhistuttanut seikka oli, kun normaalien pelastusliivisysteemien sijaan onnettomuuden sattuessa pitäisikin käyttää omaa istuinta kellumiseen! Onneksi emme päässeet testaamaan istuimien kellumisominaisuuksia. Noottia tulee vielä siitä, että innokkaat stuertit pyytelivät meitä koneen takaosaan ”hengailemaan”. Koska turvavyön merkkivalo oli jo päällä ja laskeutuminen käsillä, jäin itse kilttinä tyttönä istumaan paikalleni kun tytöt painelivat stuerttien seuraksi.
Goalla lämpötila oli miellyttävän korkea. Hotelli oli loistokas, ja toivomisenvaraa oli ainoastaan aamupalassa ja siinä, ettei innokkaille inkkari-ihailijoille tarvitsisi henkilökunnan jaella huoneennumeroita! Goalla oleskeluaika koostui ympäriinsä palloilusta, auringonotosta ja rannalla käyskentelystä - unohtamatta paikallisiin ravitsemusliikkeisiin tutustumista. Kerran erehdyin uimasille ja aallot meinasivat viedä mennessään sekä aurinkolasit että biksut! Enimmäkseen pötköttelimmekin hotellin altaalla, koska rannalla ei meinannut saada hetken rauhaa kaikenkarvaisten kaupustelijoiden takia. Goalla teimme sen virheen, että käytimme liian korkeita kertoimia kun yritettiin välttää edellisen reissun rapuefektit. Nyt jos joku kuvittelee ettei liian korkeat kertoimet estä ruskettumista kuten auringonottopropaganda kertoo, niin voin todistaa tämän vääräksi. Oltiin niin valkoisia että ihan nolotti ja summer glowta kului pullokaupalla! Mutta ainakaan ei iho kärsinyt…
Goalla kävi jotain todella kummallista. Heti samana iltana kun saavuimme Goalle, menetin ruokahaluni eikä se palannut koko loppumatkan aikana. Intialainen ruoka ei muutenkaan sijoitu suosikkieni joukkoon, aina sitä samaa kastikeliejua, mutta eri mausteilla, mutta tässä oli kyse muusta. Vaikka lämpötila vaikuttaa useammilla niin, ettei ole nälkä, niin ei minulla. Ruokaa on saatava sopivia määriä säännöllisin väliajoin, eikä tässä nyt ole kyse mistään elämäntavoista tai dieeteistä, vaan ihan vaan siitä että piru on irti jos verensokeri laskee (ja sehän laskee liian alas). Mukavasta ruokailuhetkestä tuli aina taistelua, kun koitti saada jotain syötyä, ja hotellin aamupalalla meinasi oksu tulla kun yritti saada munakasta alas. Tämä oli kohtalaisen outoa, koska en muuten edes ollut sairas. Jopa matkaseurue huolestui, sillä ruokahaluni kyllä tunnetaan :)
Apinaa koijataan.Pic by Tiina.
Muutaman Goan päivän jälkeen teimme retken vesiputouksille, ja samalla reissulla tsekattiin myös maustefarmi. Ikäväkseni Delhin kylmyys oli ilmeisesti edennyt jonkinmoiseksi flunssaksi, ja olinkin aika kipeä retkipäivän ajan. Buranan voimin jaksoi painaa, kunnes iltapäivällä palelin vaikka lämpötila oli + 30 asteen kieppeillä ja olo oli muutenkin aivan järkyttävä. Hotellille päästyämme makasin koko illan koomassa, ja olin varma että nyt on iskenyt joku kamala Intialainen tauti, kun oli kuumehouruja ja ruokaakaan ei pystynyt syömään. Myös malaria, dengue- ja chikungunya-kuumeet vilisivät mielessä. Flunssa kuitenkin taittui, enkä menettänyt lomasta kuin yhden illan sen takia. Mutta Intiassa on niin suuret määrät toinen toistaan kamalampia tauteja, että pelotti aika lailla josko joku niistä olisi iskenyt. Goahan on muun muassa malaria-aluetta, mutta itse tehdyn riskiarvion perusteella emme ottaneet malarialääkitystä. Suurimmaksi osaksi aika turhaa, ja paljon sivuvaikutuksia aiheuttavaa lääkettä! Ei ois myöskään ehkä pitänyt lukea Intia-foorumilta ”pahimmat matkasairautesi” –ketjua :)
Goalla oli aika erilaista verrattuna Delhiin ja Agraan. Tulikin lähinnä mieleen että ois matkustanut Intiasta Goalle, siis ihan eri maahan. Delhissä ja Agrassa ei turisteja aivan mahdottomiin ollut (paitsi Tajilla), joten ero Goaan oli aika suuri. Goa on siis paikka, mikä voisi olla periaatteessa missä päin maailmaa tahansa. Intialaisesta ruoasta olikin aikaisemmin puhetta, joten siitä lisää. Vaikka ruokakulttuurit ja elämykset onkin yksi minkä tahansa matkan suurimmista iloista, niin Intialaiselle ruoalle en oikein lämmennyt. Naan-leipä on ainoa poikkeus, joka sekin kyllä alkoi tulla korvista ulos loppumatkasta. Ruoka on aika usein tulista liejua, jota sotketaan riisiin. Tulee vähän yliopiston ruokala mieleen jos ei tulisuutta huomioida. Yritin kyllä maistella jokaista sorttia ja pidinkin jostain (mmm, maailman pehmeintä kanaa on butter chicken!) mutta loppumatkasta ei onnannut enää, ja olikin pakko alkaa syömään kansainvälisen keittiön puolelta ;) Sen sijaan jälkkäriosastolta lassi (jugurttijuoma) maistui kyllä! Lassihan on sinänsä vatsatautiriskien kärkisijoilla, joten sen nauttimispaikan kanssa kannattaa olla tarkkana. Muutenkin taitaa suurin osa Intian kävijöistä sairastua, mutta meillä oli tuuria eikä kukaan flunssaa lukuun ottamatta tullut kipeäksi. Monella saattaa mennä viikko sängynpohjalla pelkästään rankan taudin takia! Mutta onneksi bakteerikantaan voi varautua jo Suomessa syömällä talouden vanhentuneet tuotteet (kuukauden vanha jugurtti, nams) ja lattialle pudonneet ruuat :)
Rannalla hengailemassa.
Koska oltiin A-luokan tyttöjen reissulla, meidän piti tietysti tarkistaa paikallinen yöelämä. Goan Baga beachilla sijaitsevaa Tito’s –yökerhoa suositeltiin vähän joka nurkalla, joten lauantaina suunnattiin siis sinne. Illallisen jälkeen palloilimme Bagalla, ja meitä lähestyi intialainen nuori mies. Hän kysyi mitä olemme tekemässä, ja ehdotti että liittyisimme hänen seurueeseensa yökerhoon mennessä. Inkkarimiehethän eivät pääse ainakaan Goalla moniin yökerhoihin ilman naissseuraa, joten dilemma on taattu jos ei sopivaa seuraa löydy. Totesimme tyylillemme ominaisesti ”why not” ja pian olimmekin rannan hienoimmassa ravintolassa etkottelemassa. Eivät nimittäin olleet seuralaisemme mitään tavan intialaisia, vaan businessmiehiä rikkaimmasta päästä ja vain pari vuotta meitä vanhempia. Rahaa säästyi mukavasti kun koko ilta tarjoiltiin, eikä käsi tyhjänä tarvinnut liikkua :) Ulkomailla on kuitenkin pidettävä jäitä hatussa drinksuttelun suhteen, ja aloinkin kieltäytymään tarjotusta juomasta kun tarpeeksi oli tullut juotua. Ja drinksut oli kyllä tosi laimeita verrattuna suomalaisiin, eli suomalaisen viinapään omaavaa ei juotetakaan niin helposti ;) Yökerhossa voi länkkäritytöillä olla joskus tukalat oltavat kun ihailijoita ilmestyy joka suunnalta, mutta saimme olla onneksi aika rauhassa kun meillä oli jo ”seuraa”. Illan mittaan seura alkoi kuitenkin käydä tuttavallisemmaksi, ja mietimme sopivaa exit-strategiaa. Alkoi myös olla sellainen olo, että exit-strategian implementaatio voisi olla haastava. Me emme nimittäin päässeet mihinkään baarissa yksin, vaan aina joku uusista ystävistämme lähti vahtaamaan tilannetta. Sini maalaili kauhukuvia miten seuralaiset eivät päästäisi meitä lähtemään ja olisimme lirissä. Onneksi vessareissulla pääsimme pakenemaan (suoraa juoksua vessasta ja baarista ulos ja koppimopoon) kun vahtikin meni vessaan :D Voih, dramaattisia käänteitä! Goalla kyllä sattui ja tapahtui…
Koska kaksi viikkoa on niin pitkä aika että siinä ehtii kiertää koko Intian, toinen lomaviikko alkoi siirtymällä Goalta Keralaan. Matka taittui junalla ja juna-asemalle meidät heitti aivan loistava tyyppi, joka halusi kuunnella koko yli tunnin kestävän matkan Akonia. Pidimme hepusta niin paljon, että suostuimme pysähtymään jopa kahdessa kaupassa (perustricki: taksikuski saa korvauksen kun vie turistit ennalta sovittuun mattokauppaan tms.) mutta saimme kyllä alennusta kyydistäkin :) Kuski hihitteli niin paljon aina kun suostuimme kauppamatkaan, jotenpäättelimme diilin olevan hänelle kohtalaisen mehukas. Junahan nyt oli ylläri pylläri 2,5h myöhässä, ja odotellessa kului chaita. Kun viimein taas pääsimme junaan, edessämme oli 16h matka Keralaan, Etelä-Intiaan. Onneksi ja epäonneksi kyseessä oli yöjuna! Kun paikat oli löydetty pienten kommelluksien jälkeen, aloimme käydä yöpuulle. Vastapäisessä punkassa oleva mies ystävällisesti neuvoi meitä, mm. pyytämään konnarilta puhtaat lakanat. Ihmettelin kuitenkin kun minun jo valmiiksi kapeassa punkassa oli pahvinen paperiputki, joka vei pienestä tilasta osansa. Vastapäisen punkan mies kertoi, että se on hänen mutta ei kertonut mitä siinä on ja miksi ihmeessä se on minun punkassani kun mies itse nukkui samanlaisessa käytävän toisella puolella. En kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään, ettei minua kolkattaisi hengiltä yöllä :D Junassahan siis vaan nukutaan verhon takana, ja periaatteessa sekä henki että kaikki kamat ovat muiden matkustajien armoilla. Onneksi meillä oli sentään yläpunkat, jotta olisi vähän turvallisempi olo. Punkasta vei mukavasti tilaa myös se, että rinkka oli ”tyynynä”. Jonain hetkinä sitä osaa arvostaa omaa lyhyttä varttaan, kun mahtuu nukkumaan pienissä tiloissa :) Ja rahavyö on tietenkin ehdoton tällaisilla matkoilla, käsidesin lisäksi! Rahavyössä kulkee paikasta toiseen liikuttaessa kaikki arvokas luottokorteista rahaan ja passiin, ja käsidesillä tietty putsataan kädet aina ennen kuin edes koskee mihinkään syötävään tai juotavaan. Unoset olisivat olleet junassa kohtuumakeat, ellei vastapäisen punkan ystävä olisi huudattanut kännykästään intialaisia hittejä puolta yötä :O Aamulla onneksi sai nukkua pitkään, koska juna oli perillä vasta pitkälti iltapäivästä. Junareissu oli yllättävän ok, ottaen huomioon että se kesti 16h! Eikä edes turvauduttu eläinpeliin, vai turvauduttiinko??? ;)
Tästä hetkestä alkoikin matkastamme Keralan osuus eli tarina kulkuvälineissä istumisesta. Intia on ihan käsittämätön paikka siinä mielessä, että kartalla ja kilometreissä järkeväksi ajateltu etäisyys on loppujen lopuksi jotain ihan käsittämätöntä! Parinkymmenen kilometrin matkaan voi koppimopolla helposti hujahtaa parisen tuntia, varsinkaan jos kuski ei tiedä ensinnäkään mihin on menossa eikä osaa edes lukea!
Kruisailemassa takavesillä. Pic by Tiina.
Keralassa on lähes pakollista käydä backwatersilla eli takavesien ”risteilyllä”. Ensin mentiin minibussilla tunti yhteen suuntaan, sitten istuttiin kanooteissa kaposilla vesikujilla ja sitten mentiin isommassa veneessä joella. Intiassa joka retkeen on tuikattu jotain ylimääräistä: kuka jaksaa katsella 15 minuuttia kun joku kookosfarmin työntekijä asettelee pähkinänpuolikkaita kuivumaan?! Retkien hintaan kuuluu myös usein lounas, joka huonolla tuurilla kääntää vatsan ylösalaisin. Sen verran epähygieenisen näköisissä paikoissa se on valmistettu, ja tuskin työntekijäkään on käsiään pessyt. Ja oisko niihin banaaninlehtiinkin, millä se tarjoiltiin, livahtanut bakteereja? Ei voi suositella hygieniafriikeille. Onneksi banskunlehdeltä syöminen ei tuota allekirjoittaneelle isoja vaikeuksia, ja ruotsin tippoja nauttimalla tappaa mahdolliset bakteerit ;) En muuten itse asiassa ole varma oisko nuo ruotsin tipat vieneet sen ruokahalunkin, aika outo olo alkoi olemaan kun niitä jonkun aikaa oli nappaillut. Mutta takaisin veneretkeen. Vaikka pienillä kujilla olikin hauskaa risteillä, isolla joella ei ollut mitään katseltavaa. Ja sitten alkoikin pilkkiminen. Ilmeisesti kukaan muukaan ei pitänyt joenvarsimaisemia kiinnostavina, koska huhujen mukaan eräs nukkuva Neiti Keinonen oli suosituin kuvauksen kohde risteilyllä. Onpa sitten ympäri maailman lomaotoksia torkuista veneessä! Ei voi sanoa muuta, kun että lämpimässä ilmassa alkaa väsyttämään :)
Kerala on myös maailmankuulu ayuerveda-hoitoloistaan, joten mekin päätimme testata erään puljun hierontaa. Etsimme googlella mielestämme lupaavanoloisen paikan lähistöltä, ja läksimme matkaan. Kartasta katsoimme, että sinne on n. 13 km matka. Vaan eikös me körötelty koppimopolla sinne kaksi tuntia, ja siihen eivät omistukset todellakaan loppuneet. Päädyimme ottamaan perinteisen ayuerveedisen öljyhieronnan. Hoitolaitoksen miellyttävän vastaanottoalueen jälkeen itse hoitolaitoksen puoli näytti keskiaikaiselta kidutuskammiolta. Asiaa ei auttanut se, että google oli kertonut erääksi suosituksi ayuerveda-hoitomuodoksi ”blood-lettingin” eli vapaaksi suomennettuna pahaa verta lasketaan pois erinäisin keinoin. Hoitolassa oli kaikenlaisia kummallisia kapineita, joita varmasti käytettäisiin vastaavanlaisiin kammotuksiin! Jouduimme erkanemaan laumasta, kun menimme erillisiin hierontahuoneisiin. Hierontahuoneessa joutui vapautumaan kaikista tekstiilien kahleista, ja päälle heitettiin kummalliset narustringit (en ottanut kuvaa) :D Sitten pötköttämään kovalle puupöydälle, jonka päässä on tulilla kuumaa öljyä. Öljyä sivellään valtavat määrät ympäriinsä, mutta kunnon hierontaa odottava pettyy. Pelkkää kevyttä sivelyä koko tunti! Naispuolisesta tuntuu varsin oudolta, kun erityistä huomiota kiinnitetään etuylävartalon hierontaan… Perinteen mukaanhan hieroja on aina samaa sukupuolta, että sinänsä asiassa ei ole mitään ongelmaa. Mutta kun huhu kertoo, että eräs miespuolinen Intianmatkaaja oli käynyt ayuervedahieronnassa ihan hienossa hotellissa, jossa hierottiin vieläkin intiimimpiä paikkoja (ilman happy endingiä tosin) niin alkoi siinä itsekin olla vähän paniikissa että mitäs tässä nyt oikein tapahtuu. Onneksi ei sen kummempaa, muuten ois mennyt tosi oudoksi. No menihän se siltä osin, että naamakin hierottiin öljyllä, kuten myös hiukset. Ja voin kertoa, että öljyn saamiseen hiuksista meni n. 6 pesukertaa… Ja iholta haju ei lähtenyt pariin päivään. Kaikenlisäksi hierontapaikan suihkusta tuli vettä n. 1 dl minuutissa, joten vaatteetkin tärväytyivät. Ja kotimatkan koppimopokuski ei a) tiennyt minne on menossa b) osannut lukea, eli kotimatkaan meni vieläkin kauemmin aikaa, kun kuski pysähtyi 100 metrin välein kysymään neuvoa suunnasta. Päivä olisi saattanut olla pilalla, mutta onneksi Keralaankin on tajuttu pykätä italialainen ravintola <3
Hieronnan lopputulos.
Intiassa kokeilin myös astangajoogaa ensimmäisen kerran ikinä. Olikin oikea hot jooga kun lämpötila oli ”illan viileydestä” huolimatta kohtalaisen korkealla! Hiki virtasi ja hyttyset pistelivät. Joogan loppuvaiheessa matolleni ryömi aivan valtava tuhatjalkainen, osa noista otuksista lienee kohtalaisen myrkyllisiäkin, joten annoin sille suosiolla tilaa… Oli ihan hauska väännellä itseään erilaisiin asentoihin, ties vaikka jatkaisi joskus Suomessakin. Sadan hyttysenpureman jälkeen tunti onneksi loppui :P
Loppuajasta Keralassa oli ohjelmassa enää retki ”vuoristoon” eli Munnariin teeviljelmiä ja muita ihmettelemään. Tarkoituksenamme oli mennä erääseen ”kartassa lähellä olevaan” luonnonpuistoon, mutta ylläri pylläri matka sinne olisi kestänyt koko päivän intialaisen liikenteen tyyliin, joten oli tyytyminen teeviljelmiin. Retki, jolle osallistuimme oli onneksi yhdistelmä elefantinpesua ja Munnarin teeviljelmiä. Teeviljelmät oli kertasilmäyksellä nähty mutta elefantit oli tavattoman vekkuleita! Parasta oli, että paikalla ei ollut meidän lisäksi ketään muuta pesemässä isoa elefanttia :) Elefantilla on harvat, lähes piikkimäiset karvat ja lämmin ja ryppyinen iho. Kärsä taas on pehmeä. Mukavantuntuinen! Sini yritti sniikata baby-fantille pähkinöitä, mutta homma ei mennyt kuin elokuvissa: norsu ei haistanutkaan pähkinöitä edes parinkymmenen sentin päästä! Elefantinpesusta olisi pitänyt vielä erikseen maksaa vaikka sen piti kuulua retken hintaan, ja saimmekin asiasta pienen kiistan aikaiseksi. Vaikka kyse oli paristakymmenestä sentistä, on se periaatekysymys että jos joku on sovittu kuuluvan retken hintaan niin sehän kuuluu, oli kyse kuinka pienestä summasta tahansa. Omasta kannastaan pitää vielä tiukemmin kiinni, kun on tarpeeksi kettuuntunut vastaavanlaisiin koijauksiin muualla. Eräs klassikkokoijaus on laskuttaa taksimatkasta enemmän kuin on sovittu ainoastaan sen takia, että ilmastointi autossa olikin päällä. Myös vessapaperista saatetaan laskuttaa hotellilla erikseen, joten tarkkana pitää olla mitä ihmeellisimpien asioiden kanssa!
Elefanttikylpy ja teeviljelmäpose.
Keralasta lenneltiin takaisin Delhiin kirjaimellisesti jäätävään hotellihuoneeseen. Huoneessa oli yhtä kylmä kuin ulkona (0-10 C) joten ihana lomaltapaluuflunssa oli taattu! Oli niin kylmä että jopa käsien pesu tuotti tuskaa naamanpesusta puhumattakaan. Suihkusta ei kannattanut edes haaveilla, koska sen jälkeen olisi jäätynyt pystyyn. Viimeisen illan viimeinen hupi oli rotanlihaspagetti :D Tai ainakin epäilen sen vahvasti olleen sitä. Menimme erääseen epäilyttävään (Ei Paharganjissa muita olekaan kuin epäilyttäviä ravintoloita, nyt ei oltu missään elokuvista tutussa romantisoidussa näkymässä) ravintolaan syömään ja päätin tilata Intialaiseen ruokaan kettuuntuneena spaghetti bolognesen, koska ravintolassa näytti olevan kohtalaisen kattava lista italialaisen keittiön tuotoksia. Ruoka tuli, eikä se kyllä ollut jauhelihaa nähnytkään. Spagetin seassa pyörivä liha oli pientä ”silppua” näyttäen juuri siltä että sitä ei ollut leikattu, vaan se oli alkujaan niin pienestä eläimestä ettei muuta luvassa ollut kuin silppua. Kaiken lisäksi liha oli tummaa… Mietitäänpäs vielä kerran mitä lihoja Intiassa on: lähes ainoastaan kanaa ja possua, koska kaikki naudan sukulaiset ovat pyhiä. Ja ovatko edellä mainitut yhtä tummia kuin spagetissa ollut liha? Ei. Eli jäljelle jää esim. rotta tai koira, joista epäilen vahvasti ensimmäistä lihan koon takia. Kaiken lisäksi ruoasta tuli outo olo, varsinkin kun rottamielikuvat alkoivat pyöriä mielessä. Vieläkin vatsaa kääntää kun ajattelen tuota ihanaa kulinaristista elämystä <3
Aijoo, ja eihän se flunssa varmaan ois hyvällä tuurilla tullut, ellei kyytimme lentokentälle olisi ollut ikivanha paku, jossa ovi oli rikki ja kiinnitetty kangasrievulla ja josta veti kylmänkosteassa aamuilmassa ihan älyttömästi. Ja jos palaamme matkan lähtökohtiin, jossa matkaajat olivat lähteneet liikenteeseen periaatteella ”Intiassa on lämmin”, niin huomaamme, että vaatetusta oli noin kovaan kyytiin aivan liian vähän. Loppumatka sujuikin hyvin, ja lentokenttälakkoilusta huolimatta saimme matkatavarat saman tien. Suomeen päästyämme oli huumekoirat haistelemassa (enpä ole aikaisemmin Suomen kentällä moisia edes nähnyt) ja nappasivat samalla lennolla olleen hippimiehen. Eli vinkki tähän loppuun, ei kannata tuoda liian hasardeja tuliaisia jos mielii välttyä huumekoiran haukulta!
Intian reissusta alkaa olla aikaa useita kuukausia, joten totta kai matkattomuuspahoinvointi on alkanut taas jylläämään. Mitä seuraavaksi luvassa, siitä lisää myöhemmin ;) On vaikeaa, kun aina pitäisi olla jonkin sortin upgrade edelliseen verrattuna… Mutta seuraava suunnitelma on jotain ihan erilaista monellakin tasolla. Kyseisestä reissusta puhuttaessa joudun vain toteamaan että "you know me, I'll manage" kuten ennen edellistäkin rohkeaa reissua! Kaikki muut järjestelyt on tehty, mutta odotan vain hetken mitä luonnonilmiöiden suhteen tapahtuu, ennenkuin finalisoin suunnitelman ja varaan lennot. Lähtöön aikaa himpun verran päälle kaksi kuukautta.....
Luin Koreassa ollessani mainion kirjan, joka näyttää enemmän tai vähemmän tietoisesti viitoittaineen sen jälkeisiä matkasuunnitelmiani. Elizabeth Gilbertin "Eat Pray Love" -kirjassa päähenkilö jättää tavanomaisen elämänsä ja lähtee vuodeksi matkalle: Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Aloitin oman "eat pray love" -matkasarjani tosin lopusta, eli Indonesiasta viime syksynä. Kävimme Balilla, aivan niin kuin kirjassakin. Keväällä oli Italian ruokakulttuurimatkan vuoro ja olimme mm. Roomassa, aivan kuten kirjassakin. Ja nyt vuoden alussa edessä on sarjan viimeinen kohde eli Intia. Täytyykin alkaa noudattaa tästä lähin varovaisuutta kirjavalinnoissa, koska esim. Maailman ympäri 80 päivässä voisi olla liian vaikuttava! Kuitenkin... Intia.
Niin kauan aikaa on kiehtonut päästä näkemään omin silmin miltä Intiassa näyttää. Ja miltä tuntuu olla siellä. Jostain muistan lukeneeni että sitä joko rakastaa tai vihaa, ja onhan se oltava selvillä että kumpaan luokkaan sitä oikein kuuluu! Muutenkin on alkanut matkailu menemään siihen pisteeseen, että koko ajan olisi saatava enemmän. Viikko esim. Italiassa tai Kreikassa ei tunnu juuri miltään... Ruotsia ja Viroa ei edes lasketa ulkomaiksi. Hyvä että edes tuntee olevansa ulkomailla, vaikka matka olisi hyvin onnistunutkin muuten. Mutta kun pääsee kaukomatkailun makuun niin koko ajan haluaa jotain uutta ja jännää. Ei sillä etteikö Euroopassa olisi _mitään_ jännittävää. Mutta silti vähän pelottaa että extreme-Intianmatkan jälkeen mikään ei tunnu enää miltään! Vaikka onhan jokainen paikka tietysti erilainen...
Unelmalistan ensimmäisillä sijoilla onkin nyt vähintään 3 kk matka. Ja koska maailma on valintojen maailma, niin sitä saa mitä tilaa. Toteutus on ainoastaan itsestä kiinni, ja silti se on niin haastavaa. We'll see...
Mutta ensin Intiaan. Taivaankannella kuljettavat lippuset ostettiin jo elokuussa. Armas kotimainen lentoyhtiömme päätti tosin vielä kerran puuttua matkasuunnitelmiin perumalla kaikki talven lennot, ja Mumbai vaihtui "melkein Mount Everest base campiksi" eli Delhiin. Peruutusvaiheessa saimme päättää otammeko rahat takaisin, vai vaihdammeko Delhiin. Hetken aikaa maailma oli taas avoinna: kaksi viikkoa lomaa voisi käyttää missä tahansa! Mutta kaikki halusivat kuitenkin vain Intiaan.
Delhissä ei huvita kuitenkaan olla kauaa, ja jatkammekin seuraavana aamuna kohti Agraa ja käymme katsastamassa Taj Mahalin (vanhat romantikot suuren rakkauden monumenttia tiirailemassa, omaa odotellessa ;)). Loppujen lopuksi "kultainen kolmio miinus Jaipur" -akselille on varattu alle kolme päivää, ja sitten Intialainen lentoyhtiö SpiceJet kiidättää meidät Goalle. Goalle on varattu aikaa viikko, jonka jälkeen Punjabi Express (tahi muu vastaava juna) kuljettaa meidät vielä etelämpään eli Keralaan. Keralassa juna pysähtyy Kochissa, jossa hengailemme loppuajan ennen paluulentoa Delhiin ja Suomeen.
Tehokkaana matkanjohtajana ja kontrollifriikkinä otin ohjat käsiini ja varasin melkein kaiken ennakkoon. Matka on liian lyhyt siihen, että voisi käyttää puoli päivää esim. junalippujen metsästykseen. Samoin majapaikat on varattu suurelta osin etukäteen. Muistoissa on vielä tuoreena eräskin Balin reissu, jossa majaa piti vaihtaa kolme kertaa että eräs Samsonite-lisänimenkin saanut jäsen oli tyytyväinen ;) Jätimme kuitenkin osan varaamatta, että pääsisimme taas siihen travellerifiilikseen mikä tulee kun kävelee rinkka selässä hikisenä, väsyneenä, nälkäisenä ja janoisena etsien rottamajaa jonne voisi itsensä kallistaa... Jotta emme vain unohtaisi. Matkaan on aikaa tarkalleen 50 päivää (Sinillä on naamakirjassa kiva laskuri!) ja odotukset ovat korkealla. Parasta odotetaan ja pahinta pelätään aivan kusi sukassa :D Mielessä pyörii Madventuresin ohje Keitä Käristä Kuori ja ryöstönesto-käsiveska on hommattu. Käsidesi ja rahavyö ovat itsestäänselvyys. Kehtaisinko vielä tunnustaa että aloitin syömään maitohappobakteereja jo kuukausi sitten ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja oikeastaan ajattelin syödä vain proteiinipatukoita ja kotoa tuotua pullotettua vettä kaksi viikkoa... Ja että oikeastaan taidankin jäädä varmuuden vuoksi kotiin!
Siitä lähtien kun kohtasin sinut ensimmäisen kerran Milanon lentokentän kahvilassa, en ole saanut sinua mielestäni. Haluan tutustua sinuun perinpohjaisin, joten tulen pian luoksesi uudestaan... Mutta jo lyhyen kohtaamisemme perusteella tiedän että rakkautemme tulee olemaan ikuista...
Seuraava maailmanvalloituskohde on Italia, tarkemmin sanottuna Rooma. Matkan ajankohta on viikko ja yksi päivä Huhtikuun alussa ja valloitettavien kaupunkien listalla on mm. Rooma, Firenze ja Pisa... Miten niin maksimointia?!?
Matkan päätarkoitus on Italialaisesta ruokakulttuurista nauttiminen (tuskin maltan odottaa!!!) mutta eiköhän siellä jotain muutakin kerkiä tekemään ;)
Ulkosiiderit Ulkomailla –reissumme sokerina pohjalla oli kuuden päivän visiitti Balille. Olimme varanneet noin kuukausi etukäteen tarjoushintaiset lennot halpalentoyhtiö AirAsialta, ja lähtöpäivä oli koittanut. Edellisenä iltana olimme olleet tutustumassa Kuala Lumpurin yöelämään, joten aamu ei käynnistynyt virkeimmissä merkeissä. Sinin kanssa tosin menimme reippaina Times Squaren ostoskeskuksen nettikahvilaan viimeistelemään erään koulutyön ja poikkesimmepa Subissakin (hahaa!) kuvitellen, että Tiina heräilee ja pakkailee sillä aikaa kun olemme liikenteessä. Paluu kämpille osoitti kuitenkin, että Tiina oli vielä sikeässä unessa ja aikaa lähtöön oli hyvin vähän! Jouduimme hivenen kirittämään Tiinaa, koska kentälle (Low cost carriage terminal eli halpisten lähtökenttä) oli jonkun verran matkaa. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme kuitenkin taksiin ja kentälle ajoissa… Taksikuskimme pää vispasi pakkoliikkeenomaisesti koko matkan, ja hän ei tuntunut olevan koko aikaa ihan kartalla minne olimme menossa, joten olimme hieman jännittyneinä lopputulemasta. Pääsimme kuitenkin kentälle odottelemaan lentoa. Tiinasta paljastui aivan uusi puoli, kun hän pakkasi reissuun mukaan ainoastaan pikkuruisen laukun minun ja Sinin pakaasien ollessa vähintään kaksi-kolme kertaa suuremmat. Selitimme tosin asian sillä, että Tiinan vaatteet ovat myös kaksi-kolme kertaa pienempiä ja me herkästi vielä palavat jouduimme roudaamaan kaiken maailman rasvoja mukaan aurinkoa ja sen tuhoja torjumaan ;)
AirAsian lento Denpasarin kentälle oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Nousu oli niin hämärä kuin olla ja voi, ja hädissäni jouduin taas lähettämään pyyntöjä korkeammille voimille että selviäisimme Balille ehjänä. Noustessa kone heilui niin maan vietävästi ja tuntui kuin se olisi tehnyt pienimuotoista siksakkia koko matkan ylös asti… En ollut ainoastaan vainoharhainen koska muutkin olivat huomanneet asian. Kyllä ne puhdas pelko ja kauhu ovatkin sitten harvinaisia tunteita! Matkalla opin myös Sinistä uuden asian: sillähän on lentopelko ja se tykkää tartuttaa sitä! Joka ikisellä lennolla sain nauttia Sinin kommenteista, sisältäen seuraavanlaisia helmiä: ”mikä toi ääni on? miksi toi siipi vispaa noin? miksi täällä haisee bensalle? miks tää kone tekee näin? tää ei oo nyt ihan normaalia…” Ja herkkä sielu kun olen, niin Sinin pelko tarttui tietenkin välittömästi myös minuun, ja alkoi ketuttamaan vastailla moisiin kysymyksiin sen jälkeen kun minua oli alkanut pelottamaan yhtä paljon. Onneksi muutaman lennon jälkeen opin, miten Sinin pelko taltutetaan. Eli riitti että totesin jokaiseen kysymykseen/kommenttiin ”Vittuuks siit” niin Sini hiljeni. Jokainen voi arvella kenen keksimä metodi tuo lausahdus on, minun sanavarastooni se kun ei kuulu ;)
Kone pysyi kuin pysyikin ilmassa muutamista epätoivoisista hetkistä huolimatta (eikä todellista vaaraa ollut varmaan missään vaiheessa) ja pääsimme Balille hyvinvoivina. Kentällä saimme sinistä euroseteliä vilauttamalla viisumin alle aikayksikön (Venäjä, pitäiskö ottaa oppia?) ja vielä ensimmäisen kosketuksen miljonäärin elämään vaihtorahojen muodossa ;) Balilla (ja missä tahansa muussa kohteessa) ensimmäinen tehtävämme oli etsiä katto pään päälle ja murkinaa vatsaan. Kuvittelimme olevamme koviakin travellereita ja lähdimme harhailemaan randomisti majapaikkaa etsien… Ehkä se etukäteisvaraus olisi kannattanut! Ensimmäisessä paikassa oli pahaenteisen näköinen kissa kuin varoittamassa jäämästä moiseen loukkuun, ja torakka tervehtikin meitä huonetta tsekatessamme. Kiitos ei! Mukaamme oli tarttunut jonkinmoinen ”hotellin esittelijä” joka koitti saada meitä joka loukkoon tutustumaan… Paikat olivat joko ylikalliita tai todellisia rottamajoja, johon Samsonite-Sini ei suostunut jalallaankaan astumaan ;) Ilta oli pimeä ja sivukuja alkoi käydä yhä pienemmäksi, joten katsoimme parhaaksi karistaa esittelijän kannoiltamme ja palata pääkadulle, jotta ei vain kävisi mitään hasardia. Ollaankohan me turhankin pelokkaita joskus :)
Löysimme kuitenkin viimein mukiinmenevän paikan ensimmäiseksi yöksi. Sini kuitenkin väitti kuulleensa yöllä pienten jalkojen vipinää katon rajasta ja komeroonkaan ei kukaan uskaltanut katsoa, joten jouduimme seuraavana päivänä uuden majan metsästykseen. Harhailimme taas randomisti Poppies Lanella, ja löysimmekin uuden majan… Ja taas yhdeksi yöksi! Sekään ei ollut matkaseuran mielestä tarpeeksi hyvä (minulle kyllä passasi, vaikka ei se taas mikään ihana paikka ollutkaan…). Kyllä sinne itsensä oikaisi! Meillä oli kuitenkin ensimmäinen päivä ihanalla Balilla edessä, emmekä halunnneet vatvoa tylsiä kämppäjuttuja koko päivää. Etsiydyimme matkatoimistoon ja buukkasimme itsellemme auton kuskeineen ja koko päivän kiertoajelun ”kuumimpiin nähtävyyksiin”. Olihan siinä vähän rahastuksen makua kun meidät vietiin ensin ”tutustumaan batiikkivärjäykseen ja hopeakorutehtaaseen” ja yllättäen tehtaanmyymälät olivat avoinna! Olimme kuitenkin onneksi aikataulun herroja, joten näissä kohteissa ei kauaa viivytty! Kävimme myös muutamassa temppelissä ja Ubudin kaupungissa.
Paras nähtävyys oli kuitenkin ”Sacred Monkey Forest”, eli huimat trooppiset metsämaisemat apinalaumalla höystettynä. Mikä parasta, apinoille sai syöttää banaaneja :) Meille ei tietenkään riittänyt pelkkä syöttäminen, vaan halusimme koijata apinat olkapäälle jotta saisimme kivoja fotoja :D Kaikki apinat eivät olleet kivoja… Isot olivat aika pelottavia ja ne kun tulivat lähelle niin bansku oli pakko antaa suosiolla saman tien etteivät ne suuttuisi! Pienetkin apinat saattoivat puraista banskujen loppuessa, ja sekin sattui. Itse onnistuin saamaan kaksi puremaa, ja hetken ajan mietin olikohan se nyt ihan fiksua taas. Ties mikä apinakuume niistä olisi voinut tarttua! Mutta varsinkin apinanpoikaset olivat iiiiihania...
Seuraavana päivänä oli pakko löytää maja, jossa voisimme olla koko loppuajan koska olimme varanneet sukellusreissun, joka lähtisi niin aikaisin aamulle ettemme voisi enää vaihtaa majapaikkaa. Kaiken lisäksi majan vaihto joka päivä alkoi ketuttamaan ja viemään sekä kallista aikaa että rahaa! Lomalla haluaa vain rentoutua, eikä roudata 15kg laukkua kuumassa ja kosteassa ilmassa ympärilleen pälyillen. Olli ja kumppanit olivat saapuneet Balille edellisenä päivänä, ja löytäneet lupaavan hotellin. Kaiken lisäksi he olivat neuvotelleet itsensä lisäksi myös meille hyvän diilin huoneesta ;) Aikamoista! Hotelli oli niin ihana ja mukava ja kaikkea positiivista että olimme aivan sekaisin onnesta ja ilosta :D Varsinkin kun se maksoi meille 5e/naama/yö, joka on varsin kohtuullinen korvaus moisesta ylellisyydestä.
Sukellusreissu starttasi aikaisin aamulla ja juuri sinä aamuna sain myös selville hotellin ainoan huonon puolen. Olimme edellisenä iltana tilanneet aamiaista jo seitsemäksi, koska lähtisimme kasilta suklailemaan ja aamupala alkaisi vasta silloin. Tytöt saivat omat leipänsä mutta minun aamiaistani ei näkynyt eikä kuulunut… Kymmentä vaille kahdeksan ravintolatyöntekijä tuli ilmoittamaan että aineksia minun aamiaiseeni ei ole, sehän kun poikkesikin tyttöjen aamupalasta ehkä yhdellä täytteellä!!! Olin niin vihainen että meinasin menettää malttini totaalisesti, koska oli niin tärkeä päivä edessä enkä ilman kunnon aamiaista olisi voinut nauttia hetkestäkään. Totesin sitten, että otan aamiaisbuffetista (mitä jo laiteltiin paikoilleen) mitä kerkeän ja lähden… Yrittivät vielä laskuttaa siitä mokomat, mutta minähän en maksanut! ARGH.
Sukellusreissu meni hyvin. Minulla oli oma ”ohjaaja” ja tytöillä omansa, joten pääsimme tekemään kukin omia juttujamme ”tasomme” mukaisesti ;) Eli toisinsanoen minä puikotin syvissä vesissä ja tytöt olivat muutaman metrin turvallisessa etäisyydessä pinnasta ohjaajan tiukassa käsikoukussa. Tosin siitäkin huolimatta Sini onnistui telomaan itsensä koralliin… Aloittelijat :D Itse olin syvimmillään n. 25 metrin syvyydessä. Ainoa haaste syvyyksissä oli voimakas virtaus. Yhteen suuntaan pääsi kevyesti, mutta takaisin tullessa alkoi tekemään tiukkaa. Viimeisellä sukelluksella potkin ja potkin niin paljon kuin pystyin, mutta en pystynyt etenemään enää senttiäkään. Ja veden alla on hieman hankalaa olla kun hengästyy, koska ilmaa ei saa oikeastaan sen enempää siltikään… Jouduimmekin nousemaan pintaan hieman eri paikasta kuin lähtiessä ja pikku vene joutui hakemaan meidät vähän kauempaa :) Sini ja Tiina olivat tehneet vain lyhyet sukellukset, joten he jo hieman miettivät että minne olimme joutuneet. Näillä näkymin Sinistä on sukellusseuraa tulevaisuudessakin, Tiina vielä jäi vähän miettimään ;) Sukellus on kyllä parasta stressinpoistoa mitä on olemassa! Veden alla on rauhallista ja maanpäälliset asiat eivät vaivaa tahi pyöri mielessä kun katselee veden väen seikkailuja. En tiedä liittyykö se jotenkin kehoon kertyvään typpeen, mutta sukelluksen jälkeenkin pää tuntuu hyvin kevyeältä ja maailma siltä kuin kaikki murheet ja stressi olisivat poissa. Harvinainen tunne nykyään…
Iltasella päätimme tutustua Balin yöelämään. Meillä oli missio käydä ainakin kerran jokaisen kohteen yöelämään tutustumassa, ja niin teimme Balillakin. Olin kieltämättä hieman peloissani yökerhoon menemisestä, koska toinen Balin ”kuuluisista” pommi-iskuista tehtiin nimenomaan juuri sinne missä olimme (Kuta Beachille) ja juuri suosituimpaan yökerhoon. Iskut olivat tapahtuneet kolmen vuoden välein… 2002, 2005… 2008??? Ja vielä juuri samaan aikaan vuodesta eli myöhään syksyllä. Olin lähes varma että kohta posahtaa, joten jouduin turvautumaan muutamaan nestemäiseen pelkoa lamauttavaan annokseen paikallista Bintang-olutta :D Ilta meni kuitenkin hyvin ja turvallisesti. Pelko oli täysin lamautunut, koska Bintangien lisäksi kahdesta visiteeraamastamme yökerhosta sai ilmaisia (ja äärimmäisen vahvoja!!!) drinkkejä!
Viimeisenä päivänä olimme hullunrohkealla tuulella ja päätimme kokeilla jotain uutta! Nimittäin surffausta! Vuokrasimme kolmestaan yhden kunnon laudan ja yhden body boardin, jolla voisi saada tuntumaa aaltoihin. Kun minun vuoroni koitti, lähdin ensin body boardin kanssa aivan tajuttomaan allokkoon kauhomaan ja menin tietysti todella syvälle saman tien kuvitellen nappaavani aallot tuosta vain. Väärin! Yhtäkkiä aallokko voimistui vielä entisestään ja kauhun hetket koittivat kun huomasin aivan saakelin ison aallon tulevan kohti ja aallon harjalla kellui hieman epäilevän näköinen surffari! Aalto kaatui päälleni ja ehdin jo heittää hyvästit julmalle maailmalle kun odotin surffilaudan iskeytyvän takaraivoon hetkenä minä hyvänsä. Varmasti olisi mennyt taju kankaalle ja kuka siinä aallokossa olisi huomannut yhtä kadonnutta! Selvisin kuitenkin taas hengissä ja kauhoin kauhuissani rantaan… Hieman myöhemmin uskaltauduin oikealla laudallakin aallokkoon, tosin tällä kertaa rantavesiin hieman turvallisemmin :) Oli se hienoa! Valitettavasti jouduin itse lopettamaan leikin lyhyeen mystisen kylkivaivan vuoksi (myöhemmin koski jo pelkkä kääntyily aurinkoa ottaessa) ja se kyllä ketutti. Jonain päivänä vielä näytän!!! Päivä rannalla ja aalloilla ehti kuitenkin jo omistaa meidät ja olimme Sinin kanssa punaisia kuin ravut päivän kääntyessä illaksi! Itse en tosin ollut läheskään yhtä pahasti palanut kuin Sini, joka joutui hölväämään hinnakasta after sunia illalla 15 minuutin välein. Jotain kertoo ehkä se, että lentokentän tax free –myymälän henkilökunta pyrskähti hallitsemattomaan nauruun Sinin nähdessään! Ikävä kyllä Sini ei sallinut näiden hienojen hetkien ikuistamista filmille :D
Näiden ”kohokohtien” lisäksi päivät Balilla kuluivat altaalla chillailuun (oli hieman luksusta tilata altaalle hedelmälautasia ja solaa ja nauttia ne altaasta käsin), auringonottoon ja hyvästä ruoasta ja ihanasta lämmöstä nauttimiseen. Ehdottomaksi suosikkipaikaksi ruokailuun muodostui ”Tree House”, jossa söi muutamalla eurolla kunnon ruoat juomineen ja jälkiruokineen. Muutenkin oli vain niin mukavaa tallustella vähissä vaatteissa suloisen lämmön poistaessa kylmyyden luista ja ytimistä. Huokeaa ja hyvää ruokaa ja ihanaista lämpöä tuleekin aina ensimmäiseksi ikävä mukavista paikoista ;) Balissa oli muutenkin jotain erityistä… Siellä oli vain jotenkin niin hyvä tunnelma ja koko paikasta tuli hyvät vibat :D Hassusti sanottu mutta en osaa sitä sen tarkemmin selittää… Balille jäi vielä paljon nähtävää ja toivonkin että pääsen sinne vielä jonakin päivänä uudestaan.
Aika Balilla loppui aivan liian pian ja saikin matkailijan haikailemaan hieman pidemmän matkan perään… Ennemmin tai myöhemmin, mutta sen kyllä toteutan!!!
